Viattomien laaksossa

Elämää ikkunan takaa

rautiainen — Tue, 21 Jun 2011 18:21:54 +0000

Pieni noin nelivuotias poika seisoo kadulla äitinsä rinnalla ja itkee surkeasti.

– Katsos, kun toiset ihmiset pitää aina ottaa huomioon, äiti toteaa halaten pikkuistaan.

– Mut ku mä en muista sitä, poika vaikertaa lohduttomana.

– Voi kyllä muistat, kyllä muistat, kun kasvat vielä vähän isommaksi.

***

– Suvaitsevaisuutta tarvitaan, toteaa eräs eläkeläisrouva kuuluvasti linja-autossa.

Pari pysäkinväliä aiemmin samaiseen autoon nousi resuinen naishenkilö suurikokoisen koiran kanssa. Koira ei viihdy heiluvassa bussissa ja haukkuu kumeasti omistajan komentaessa sitä tiukasti jokaisen haukahduksen jälkeen.

Kun äänekäs parivaljakko poistuu autosta, uteliaat elämää nähneet eläkeläissilmät kurkottelevat kohti ikkunaa luoden pitkiä katseita loittonevaan parivaljakkoon.

Skeittarin tunnustukset

rautiainen — Thu, 16 Jun 2011 18:24:01 +0000

Vanha koira ei opi uusia temppuja, sanotaan. Täyttä puppua! sanon minä. Väliäkö sillä, jos näytän naurettavalta tai epävarmalta. Mitä sitten, jos en mahdu muiden tekemään lokeroon? En ole muovailtavissa, teen mitä haluan. Ja minä poika se päätin opetella rullalautailemaan.
Koulupoikana se oli koulun kovimpien kundien harrastus, tällaisella rillipäisellä koltiaisella ei olisi ollut niihin piireihin mitään asiaa. Salaa kuitenkin haaveilin, että vielä jonain päivänä minullakin on virtaviivainen rullalauta, jolla kiidän pitkin katuja.
Tänään on se päivä. Tunnen oloni hieman kömpelöksi, myönnetään, mutta mieluummin näytän hieman Michelin-ukolta kuin telon sairaalakuntoon lähes satakiloisen ruhoni. Polvisuojat, kyynärsuojat, rannesuojat ja kypärä ja sitten ei muuta kuin menoksi. Lautani ei ole uusinta uutta, mutta se ajaa asiansa. Lähden heti aamusta kohti keskustaa, kävin edellispäivänä katsomassa sopivat harjoittelupaikat. Kaupan nurkalta kaarran sulavasti pankin kulmille, kahvilan editse kohti seuraavaa tiukkaa käännöstä.
Ensimmäiset metrit tuntuvat yllättävän vaikeilta. Lauta on huterampi kuin ajattelin. Sitkeästi potkin menemään. Perikansalliseen tapaan kukaan ei kehtaa katsoa suoraan kohti, saan osakseni vain vaivihkaisia vilkaisuja. Puolen tunnin lämmittelyn jälkeen käännökset alkavat jo sujua paremmin. Tässähän tulee ihan voittajafiilis. Kunnon päälle tämä kyllä käy, eiköhän puolen sataa kierrosta riitä näin alkajaisiksi. Mutta huomenna hyppään laudalle uudestaan, ajatelkoon muut mitä ajattelevat.

Olen, siis ajattelen

rautiainen — Sat, 28 May 2011 05:17:14 +0000

on kylmä

kipakka tuuli puhaltaa huivin alle

jalat puutuvat, on pakko kohta taas vaihtaa asentoa

tuulenpuuska tarttuu polvien alta karanneeseen hameenhelmaan

ohi kulkee ihmisiä, hahmoja, kirjavaa massaa, vilkuilua, välinpitämättömyyttä

kilahdus, nopeasti vilahtava käsi, kiireinen vilkaisu, varovainen hymy, lämmin katse

harppoo jo pois

loittoneva selkä

on kylmä

Tarinoita Pariisin metrosta ja vähän muualtakin

rautiainen — Sun, 08 May 2011 08:38:15 +0000

”Miksi sä paskannat päähäni niin kuin pulu?” Louvren puistikossa varomaton eväsretkeilijä voi joutua hyökkäyksen kohteeksi yllättävältä taholta. Päivänvarjon käyttö voikin olla suositeltavaa, jos satut nauttimaan lounastasi puun alla…

Olimme sopineet tapaamisesta Saint-Lazare -nimisellä asemalla. Asema oli kuitenkin yllättävän iso ja sisään- ja uloskäyntejä oli useita. Meidän piti löytää uloskäynti numero 1, joten laskeuduimme metrotasanteelle tutkailemaan uloskäyntikarttaa. Uloskäynti ykkönen löytyi kartalta, mutta käytävillä ei näkynyt sille johtavia opasteita. Pyörimme aikamme ihmisvilinässä, kunnes pysäytimme erään kiireiseltä näyttävän sedän. ”Excusez-moi, où est la sortie numero 1?” Olin ylpeä kysymyksestäni. Setä kuitenkin osasi myös englantia, joten sen enempää minun ei tarvinnut rasittaa vielä kovin huteraa ranskaani. Hän ei osannut suoralta kädeltä sanoa, missä etsimämme uloskäynti on, mutta lähti kuitenkin viemään meitä ulos ja neuvoi mihin mennä. Sedällä oli puku päällä, ja hän vilkuili kelloa meitä opastaessaan: kiireinen bisnesmies. Kävelimme kulman taakse ja huomasimme olevamme jälleen lähtöpisteessä.

Seuraavaksi päätimme mennä asemalle katutasolta, ja lähdimme harhailemaan kohti asemalaitureita. Hetken asteltuamme huomasimme saman pukumiehen juoksevan meitä kohti. ”Nyt tiedän, missä uloskäynti 1 on! Se on tuolla, tulkaa!” Lähdimme kiiruhtamaan miehen perässä. Hän juoksi jo takaisin kohti junaansa, mutta viittilöi yhä meitä jatkamaan eteenpäin. Huutelimme hämmentyneinä kiitoksia miehen perään ja löysimme vihdoin oikean uloskäynnin. Tämä ranskalaissetä jää kyllä ikuisesti mieleen. Toivottavasti hän ehti junaansa ajoissa.

Kaikki muistot eivät ole yhtä herttaisia. Illallinen ja iltakävely Seinen rannalla voivat kuulostaa houkuttelevilta, mutta niihin liittyy myös karumpi puoli. Sinulle luultavasti yritetään kaupata olutta, tupakkaa ja ehkä jopa jotain vahvempaa. Ohikulkija voi yrittää leikillään tyrkätä sinut virran vietäväksi tai pimeydestä voi kurottua käsi sipaisemaan ohi kiirehtivää vaaleaa poskea.

Kannattaa varoa myös pariisilaisen metron ovia. Ne ovat äkäisiä ja voivat saada varomattoman viime hetkellä kyytiin loikkaavaan matkustajan ahtaalle. Allekirjoittanutkin jäi kerran ovien väliin laukkuineen, laukku onneksi saatiin pelastettua…

Sattuipa kerran, että leppoisanoloinen perhe astui metroon äiti ja lapsi etunenässä. Isä askelsi letkeästi viimeisenä. Juuri kun isä oli päässyt sisään, metron ovet viuhahtivat kiinni hänen selkänsä takana. Isän selkä kaartui kuin kissalla ja läheltä piti, ettei liehuvainen takatukka jäänyt ovien väliin. Hölmistynyt ilme isäpapan kasvoilla oli näkemisen arvoinen.

Kotimaista kerrostaloasumista

rautiainen — Thu, 21 Apr 2011 08:30:47 +0000

Kullakin kerrostaloasunnolla on yleensä oma varastohäkki. Niin myös minulla. En kuitenkaan ole tarvinnut sitä, joten se on tyhjillään. Tai niinhän minä luulin, kunnes sattumalta ajattelin käydä vilkaisemassa pikkukomeroani. Ovessa killui komea lukko, ja koppi oli täynnä tavaraa. Olin äimän käkenä. Miten tämä on mahdollista? Katsoin tarkemmin ja huomasin seinään teipatun, koneella kirjoitetun lapun, jonka mukaan:

”Otettiin varastohäkinne tilapäisen käyttöön muuton järjestämistä varten. Muutto aloitetaan 2.5.2011 ja häkki tyhjennetään silloin. Ottakaa yhteyttä, jos tarvitsette häkin käyttöönne ennen muuttopäivämme.”

Onko tosiaan ylivoimaisen vaikeaa tulla kohteliaasti kysymään, että saammeko lainata häkkiänne? Kyseinen henkilö kun sattuu asumaan samassa kerroksessa, vain muutaman metrin päässä minun asunnostani! Jos en olisi sattunut käymään varastossa, olisin ollut autuaan tietämätön koko tapauksesta, mikä luultavasti oli muuttajien mielessä. Minulla ei ole mitään kopin lainaamista vastaan, mutta tapa, jolla asia hoidettiin saa minut näkemään punaista. Olisi edes oikolukenut lappusensa.

En kuitenkaan jäänyt tumput suorina kihisemään kiukusta, vaan kirjoitin rakkaalle kanssa-asujalle vastineen, jonka niin ikään vein varastokoppini seinälle killumaan. (Tavattoman kätevää, miksi käyttää kaiken maailman virtuaalisia seiniä itseilmaisuun, kun varastokopin seinälläkin viestittely käy näin helposti.) Piikittelyn tarve oli valtaisa, ja teinkin ensin hyvin kärkkään viestin. Lopulta kuitenkin tyydyin keveään ironiaan hymynaaman kera sekä toivottelin hyvää kevään jatkoa ja ystävällisiä terveisiä. Oikeinkirjoitukseen viittaavan jälkikirjoituksen kävin leikkaamassa katumuspuuskassa pois, sillä saattaahan kanssa-asujalla olla vaikka lukihäiriö, eikä siihen liittyvä ilkeily näin ollen olisi kovinkaan tahdikasta.

Minä täällä, hei

rautiainen — Sun, 17 Apr 2011 12:30:26 +0000

Musta piti tulla laulaja, lääkäri ja tiedenainen. Mut harvoinpa elämä menee niinku suunnittelee. Nyt mä istun lähikaupan kassalla ja ootan, että elämä alkais. Tässä sitä on aikaa miettiä kaikenlaista. Mitähän toiki muija oikeen aikoo laittaa ukolleen ruuaks? Ai, kissanruokaa ostit, tuskin siis miestä, kissanaisethan viihtyy parhaiten yksin, tai sit miehet ei vaan kestä niitä naukujia.

On hauska arvuutella ostosten perusteella, et millasia ihmiset on. Lapsiperheet on helpoimpia. Vaippoja, naminameja, ostoskärryt kukkuroillaan ja vähintään yks penska roikkumassa kärryissä, tai sit rääkymässä lattialla. Mä en tajuu, kuka viittii raahata lapsia kauppaan. Eihän ne ihmisenpuolikkaat ymmärrä, et kaikkeen, mitä näkee, ei tarvi koskee. Ja voitteko arvata, kuinka monta kertaa viikossa saa kuulla, et ”vasta lauantaina on karkkipäivä”, ja sit kuitenkin se karkkipussi kulkeutuu kassahihnalle. Lapset on mestareita manipuloimaan vanhempiaan, tai sit aikuiset on vaan tosi yksinkertasia.

Tää on joskus tosi puuduttavaa työtä. Ojenna käsi, tartu tavaraan, näytä viivakoodi, ojenna käsi, irrota ote. Sitä ennen tervehdi asiakas, ja sen jälkeen kortti masiinaan tai kolikkoluukun kautta, katso silmiin, heihei, kiitos ja näkemiin. Tätä teet satoja kertaa päivässä, ja sit ihmetellään kun kassaneidit näyttää nyrpeiltä. Varmaan promillen promillelle ihmiskunnasta tää on kutsumusammatti. Saa tulla kokeilemaan, katotaan sit kuinka kauan jaksat virnistellä.

Sattuuhan sitä, paremmissakin piireissä

rautiainen — Tue, 12 Apr 2011 17:19:17 +0000

”Kymmenen euroa, viisi senttiä.”

Kaivelen lompakkoani. Kympin seteli, juu, kolikoiden seasta ei löydy viisisenttistä. Ojennan setelin kassaneidille. Hän katsoo minua odottavan näköisenä.

”Ei löytynyt”, totean.

Kassaneiti katsoo hetken kummissaan, ja sanon uudestaan:

”Ei ollut viittä senttiä.”

”No, mä otan sen sitten tästä”, hän sanoo, nostaa kassakoneen näppäimistöä ja nappaa sen alta viisisenttisen.

Tajuan lopultakin, mistä on kyse ja kaivan kiireesti kymmensenttisen lompakostani. Kassa ottaa sen vastaan ja antaa minulle takaisin viisi senttiä. Hän on ojentamaisillaan setelinkin takaisin minulle, mutta tajuaa viime hetkellä:

”Ai niin, tää menee tänne”, ja sujauttaa setelin kassaan.

Joskus voi tosiaan itse kullakin mennä pikkurahojen kanssa pasmat sekaisin…

Matkailu avartaa

rautiainen — Thu, 07 Apr 2011 04:56:26 +0000

Lentokentän matkalaukkuhihna on oiva paikka tarkkailla matkustavaisia. Siellä voi vihdoin huokaista helpotuksesta, kun selvisi ehjin nahoin takaisin maankamaralle. Kanssamatkustajia viihdytetään kauhukertomuksilla hotellin ällöttävistä aamupaloista ja sängyn alle kipittäneistä torakoista tai valitusvirsillä siitä, kuinka kaskaiden siritys piti herkkäunisia lomalaisia kaikki yöt hereillä. Paikalliset olivat myös hyvin erikoisia. Ravintolassakin olisi pitänyt osata ulkomaankielellä tilata. Ja oli siellä niin likaistakin. Lomalla kertyneet höyryt saadaan vihdoinkin päästeltyä pihalle.

Maailma on pullollaan kiinnostavia ja näkemisen arvoisia paikkoja, mutta yllättävän moni kuitenkin tyytyy vuosi vuoden jälkeen matkustamaan aina samaan paikkaan. Kenties ulkomaanmatka korvaa entisaikojen mökkireissut. Jokin tuttu ja turvallinen kiinnekohtahan pitää ihmisen elämässä olla, oli se sitten auto- tahi lentomatkan päässä.

Toisinaan, kun on ollut pitkään ulkomailla, voi kotomaahan palaaminen olla kuitenkin vaikeaa. Kuuden ja puolen vuoden ulkomaankomennus voi saada jopa perusinsinöörin kielipään sekaisin:

”…right, right, right… oh man, taas mä puhun irlantia…”

Kevättä rinnassa

rautiainen — Fri, 01 Apr 2011 05:54:10 +0000

– Mikä vuodenaika nyt on? kysyi ranskalainen opettaja maaliskuun alkupuolella.

– Kevät, opiskelija vastasi aikailematta.

– Aa, mikä optimisti! opettaja huudahti ja vilkaisi ikkunasta. Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta aurinko paistoi yhä. Lumen alta paljastunut kävelytie oli jo paikoitellen kuiva, ja lintujen laulu olisi kuulunut sisälle luokkahuoneeseen, jos ikkuna olisi ollut auki.

– Niin, no, kenties.. Mistä oikeastaan tietää, milloin on kevät? Onko siihen jokin yksiselitteinen vastaus? opettaja jatkoi kyselyä.

Yksiselitteistä vastausta tuskin on olemassa, mutta kevään kyllä tuntee. Se on odotusta ja toivoa, malttamattomuutta ja innostusta, uuden alku. Kevät on mielentila, tunne, joka ilmestyy kuin tyhjästä ja katoaa myös yhtä nopeasti, kun kesä alkaa vyöryä näyttämölle.

Alussa olivat vyö, laukku – ja matka

rautiainen — Sat, 26 Mar 2011 06:41:31 +0000

Matkustaminen alkaa jo ennen kuin matkalainen on edes pistänyt nokkaansa kotioven ulkopuolelle. Aivan ensimmäiseksi pieni ilkeä kipinä alkaa kutkutella matkustajan mieltä. Kun matkahermoa alkaa kolottaa, voi vielä toivoa, että kolotus lievenee ja lakkaa lopulta kokonaan, ainakin toistaiseksi. Mutta kun taudin seuraava vaihe, matkakuume, aloittaa nousukiitonsa, on väistämätön edessä. Matkaoppaat ja maailmankartat saavat kyytiä, kun matkakuumeeseen sairastunut pääsee vauhtiin.

Matkailijoita on toki monenlaisia. Elämysmatkailija haluaa kokea jännittäviä ja unohtumattomia elämyksiä, joilla voi kerskua vielä vuosia matkan jälkeen. Välinematkailija haluaa matkalle, jotta pääsee esittelemään uutta kiiltävää laukkusettiään, johon matka- ja lentolaukun lisäksi kuuluu myös toilettilaukku sekä aurinkolasikotelo. Pakettimatkailijat puolestaan suuntaavat laumana kotimaisen matkaoppaan perässä nähtävyydeltä ja retkeltä toiselle.

Eräskin pariskunta matkustelee usein eksoottisiin kaukokohteisiin. Viimeksi he taisivat piipahtaa jossain päin Latinalaista Amerikkaa. Ystävät utelivat matkan jälkeen kateellisina, että mitä kaikkea upeaa he oikein reissullaan tekivät, näkivät ja kokivat. Pariskunta totesi viettäneensä suurimman osan ajasta hotellihuoneessa katsellen televisiota ja käyneensä välillä syömässä hotellin ravintolassa. Että sellaisia maailmanmatkaajia…